Disney on lähivuosina tuottanut uusia versioita animaatioistaan tasaista tahtia, eikä meno näytä hiipuvan. Heinäkuussa vuoronsa sai yhtiön kenties rakastetuin animaatioklassikko, Leijonakuningas (1994), joka kuuluu Disneyn ns. renessanssiajan elokuviin. Voin myöntää istahtaneeni katsomoon hieman pelonsekaisin tuntein, sillä minulle – kuten monelle muullekin – piirretty oli tärkeä osa lapsuutta. Entä jos uusi elokuva ei muistuta lainkaan alkuperäistä?

Huoli on kuitenkin turha, sillä Jon Favreaun ohjaama versio tarjoilee juuri sen tuntemamme tarinan leijonanpentu Simbasta, joka joutuu kasvaessaan hyväksymään oman paikkansa elämän tiellä. Elokuva on itse asiassa juonikuvioltaan niin identtinen edeltäjänsä kanssa, että jäin kaikesta huolimatta kaipaamaan kertomukselle hieman tuoreempaa tulokulmaa. Ainoat muutokset tuntuvat jokseenkin tarpeettomilta: joitain kohtauksia on venytetty turhan pitkiksi ja katsojalle ”selitetään” suotta asioita, jotka animaatiossa saa tulkita rivien välistä.

Hienointa uudessa Leijonakuninkaassa ovat ehdottomasti visuaaliset efektit. Koska ihmisiä ei ole, käytännössä kaikki on täytynyt tehdä tietokoneella. Upeat maisemat ja aidonnäköiset eläimet eivät lakkaa ihastuttamasta. Myös tuttu musiikki soi vahvana läpi elokuvan, ja onpa mukaan mahdutettu aivan uusi kappalekin. Niin ikään ääninäyttelijät loistavat suorituksillaan. Englanninkielisessä versiossa kuullaan muun muassa Donald Gloveria Simbana, Beyoncé Knowles-Carteria Nalana sekä James Earl Jonesia Mufasana. 

Elokuvan realistisuus kuitenkin häiritsee jonkin verran siihen eläytymistä. Eläinhahmojen tunteisiin on vaikeampi eläytyä, sillä ne eivät kykene samanlaiseen ilmeikkyyteen kuin piirrosanimaatiossa. Musiikkikohtaukset tuntuvat niin ikään vaisummilta, sillä ne on yritetty tehdä mahdollisimman aidontuntuisiksi. Monesti tuntuu siltä kuin katsoisi luontodokumenttia – elokuva viihdyttää kyllä, mutta ei pääse ihon alle.

Vaikka kuinka yrittäisi, uutta Leijonakuningasta on mahdotonta olla vertaamatta edeltäjäänsä. Kyseessä on kuitenkin klassikkojen klassikko, eräänlainen sukupolvikokemus. Muutamista puutteistaan huolimatta se toimii silti mainiosti niin nostalgiapläjäyksenä kuin itsenäisenä teoksena. Minut elokuva sai muistamaan upean esikuvansa, jonka edellisestä katsomiskerrasta on taas vierähtänyt liikaa aikaa.

Anna Hietaneva